”Sinä olet niin vahva. Ei ole mitään, mistä et selviäisi!”
–En ole ja kyllä muuten on… 🙂
Olen rakentanut elämää uudestaan jo lähes 14 vuotta. Tuohon aikaan on mahtunut paljon kaikkea. Asia, josta olen super kiitollinen on se, ettei minun ole koskaan tarvinnut rakentaa elämääni yksin. Onnistuin aikoinaan rakentamaan monia ystävyyssuhteita ja niistä super arvokkaita tekee se, että ystävät ovat pysyneet rinnallani, vaikken olekaan enää samanlainen Pekka, kuin silloin joskus.
Olen sama ihminen, mutta en pysty tekemään samoja asioita. Se on lopulta oikeasti ongelmallista, sillä olen ystävystynyt melkein kaikkiin kavereihini urheilun kautta. Ymmärrän, että kaverit tahtovat tehdä vielä siistejä juttuja ja että he tekevät niitä tasolla, johon minä en enää yllä. Tiedän, että usein ystävät laskevat oman tekemisensä tasoa ihan vain siksi, että minäkin pysyisin perässä. Tämä saa minut pakahtumaan kiitollisuudesta.
Voinko muka toivoa enempää? En vaihtaisi ystävieni toimintatapaa. He vetävät juuri niin, kuin pitää!
Kaikki ovat ystävällisiä minulle ja kukaan ei ole heistä ei ole koskaan syrjinyt minua loukkaantumiseni takia. Myös minä olen silti ollut yksin. Ymmärrän, että tilanteeni on hyvin epänormaali, ja juuri se tästä tekeekin tavallaan hyvin yksinäistä.
Ainakin henkilökohtaisesti vaikeinta yksinäisyydessä minulle on sen myöntäminen. Olen aikanaan ollut suosittu ja nykyään varmaan tuhansien ihailema kaveri, miten minulla muka voisi olla yksinäinen olo? Onko minussa jotain vikaa? Tämäkin vielä…
Yksinäisyys ei kuitenkaan haittaa, mikäli se ei häiritse sinua. Pystyn nykyään täyttämään päiväni kaikella niin mielenkiintoisella-, tai ainakin keskittymistä vaativalla-, omalla touhulla, etten edes ehdi kokea yksinäisyyttä.
Kirjoitan aiheesta, koska todella hyvä uudempi ystäväni yhdisti minut erään MS-tautia sairastavan taistelijan kanssa. Kävimme viime viikolla kahvilla ja Anu jakoi palan omaa tarinaansa. Hän painii yksinäisyyden kanssa ja liikunta on eräs kirkastus sairauden synkistämään arkeen.
Siksi Anu ei voinut uskoa kohtaloaan, päättäessään käydä tutustumassa uuteen saliin.
Salin sisäänkäynnin sakaraportista ei mahtunut sisään pyörätuolilla, eikä sakaraportin vieressä ollutta huoltoporttia saanut kuntosaliketjun toimitusjohtajan mukaan käyttää. Oli siis turha kuvitella kuntoilevansa muutenkaan, jos jalat eivät toimineet.
Anu soitti salille kysyäkseen, että mikä homma? Puhelu johti siihen, että Anu joutui viemään tapauksen lopulta Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan setvittäväksi. Mielestäni tapauksesta uskomattoman tekee se, että keskuksessa on huoltoportti, mutta sitä ei saa käyttää, kuin määrättyyn aikaan ja tiettyinä päivinä! Ja elämme 2023 luvun loppua!
Lautakunnan päätös tuli kuntosaliketjun useista valituksista johtuen vasta vuoden prosessin jälkeen. Päätös on lainvoimainen ja sen mukaan kuntosaliketjun toiminta on syrjivää.
Kuntosaliketju teki asiasta vielä valituksen hallinto-oikeuteen, mutta se kuulemma tuskin muuttaa Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöstä siitä, että hankala sakaraportti on syrjivä.
Se kuitenkin pelaa aikaa ja estää edelleen salikäynnit toisilta, lumisen maaston rajoittaessa ulkona liikkumistakin pyörätuolilla.
Tasa-arvoisuudessa on otettu huimia harppauksia viime aikoina, mutta paljon tehtävää on edelleen. En väitä osaavani samaistua mitenkään ihmisiin, joiden jalat eivät liiku, sillä vaikka vietin makuulla ja pyörätuolissa yli puoli vuotta, niin jalkani toimivat. Tiesin kokoajan, että kyseessä oli vain ohimenevä vaihe, ja perhe ja ystävät auttoivat minut läpi vaikeidenkin portaiden. Monesti he kantoivat minut ylös alas.
Olen niin kiitollinen ja onnekas. Tunnen juuri tämän vuoksi aivan suunnattoman syvää empatiaa kaikkia heitä kohtaan, jotka joutuvat painimaan haasteidensa kanssa yksin.
Minullakin on yksinäisiä hetkiä, mutta viime aikoina olen onnistunut kääntämään ajatukseni työntekoon valoisamman tulevaisuuden puoleen. Oli kyse sitten töistä, hengitysharjoituksista, liikunnasta, kylmästä, kuumasta, tai mistä hyvänsä. Toistaiseksi olen onnistunut pitämään huolen siitä, ettei minun tarvitse kokea yksinäisyyttä.
Jokainen meistä on kuitenkin erilainen. Vaikka minä pystyn liikkumaan itseni tyytyväiseksi, en oleta jokaisen pystyvän samaan. Kaikki eivät tykkää liikunnasta ja sekin on ok.
Maassamme on myös vuosi vuodelta myös enemmän vanhuksia, jotka ovat kaksin, tai ihan yksin. Hekin kaipaavat päiviinsä sosiaalisuutta.
Vanhuksista hyppäänkin suoraan sosiaaliseen mediaan. Itse näen tässä systeemissä, joka mahdollistaa yhteyden pitämisen ihmisiin jopa toiselle puolen maailmaa valtavasti hyvää, mutta se ei silti korvaa oikeita ihmissuhteita. Tuhannet kontaktit verkossa eivät korvaa oikeita kontakteja arjessa.
Tulevaisuus, jossa ihmiset ovat lapsesta asti kuuluneet SoMe:en, on vähintäänkin mielenkiintoinen.
Joulun aika on täynnä lämpöä ja rakkautta, mutta nyt on myös vuoden pimein ja kylmin aika. Siinäkin, että tämä talvi on osassa maata luminen, on joillekin meistä suuri haaste. Pyörätuolilla ei ole helppoa liikkua ympäriinsä. Satumainen talvi sitoo osan meistä neljän seinän sisään, ja tämä ajatus iskee minuun ja kovaa. Rakastan talvea.
En tahdo kuitenkaan vain voivotella. Tahdon kannustaa jokaista ottamaan yhteyttä yksinäisiin lähimmäisiinsä – oli yksinäisyyden syynä sitten jokin rajoite tai ei. Lopulta meistä jokainen tuntee tai ainakin tietää jonkun, joka painii jonkinlaisten rajoitteiden kanssa – yhdessä voimme yrittää unohtaa ne – edes hetkeksi. Haluan toivottaa kaikille mitä parhainta, lämmintä ja yhteistä hyvää joulua!