Tämän kevään loppu ja kesän alku ei ole tuntunut osaltani helpolta. Reilut pari kuukautta sitten päättyi yli kahdeksan vuoden parisuhde ja rakas isoisäni kuoli aivan hiljattain. Olen saanut oikeasti taistella takaisin, jotta olen pysynyt henkisesti kasassa. Olen myös päässyt testaamaan uudestaan käytännössä juttuja, joista olen puhunut vuosia – täysin eri kontekstissa tosin. Ehkä tärkein juttu on kuitenkin ollut myöntää rehdisti se, että nyt täytyy murtua – nyt saan murtua. Olen itkenyt enemmän kuin vuosikymmeniin yhteensä… 😉
Eron jälkeen olo oli todella tyhjä ja hukassa. Olin välillä jopa vihainen ja katkera – viikkojen ajan tunneskaala muistutti vähän villimpää vuoristorataa – tai paljon villimpää. Sitten lähdin vuorille ystävien kanssa ja luonnon voimat tekevät ihmismielelle kummia. Yhtäkkiä osasin suhteuttaa silloiset ongelmat uudestaan, koska niissä ei ollut kyse elämästä ja kuolemasta – toisin kuin vuorilla jos ei ole huolellinen.
Näissä maisemissa yksi kaksimetrinen Pekka tuntee omat huolensa melko mitättömäksi.
Jokainen, varsinkin estettävissä oleva, ennenaikainen kuolema on tragedia. Isoisän kuolema oli tavallaan odotettavissa, mutta se ei muuta sitä, että kyllä sekin sattuu. Se sattuu kovaa. Kyseessä kuitenkin oli ehkä hienoin mies, jonka tunsin, ja jota jää kaipaamaan aivan suunnattoman suuri joukko ihmisiä. Olen kuitenkin erittäin kiitollinen siitä, että hän sai lähteä silmänräpäyksessä, pyhävaatteet päällään, seisaaltaan ja rakkaan vaimonsa vierestä. Viimeisenä tekonaan hän äänesti eurovaaleissa, ja luullakseni hänen äänestämänsä ehdokas pääsi läpi vaaleista. 🙂
Olen niin kiitollinen siitä, että sain viettää isoisän kanssa paljon aikaa. Puhuimme monestakin asiasta, mutta yleensä ei tarvittu sanoja.
Tästä kesästä tulee vähän erilainen, kuin olisin odottanut, mutta onneksi minulla ei ole mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia. Aion kuitenkin mennä isovanhempien kesämökille juhannukseksi ja pyrin myös soittelemaan päivittäin isoäidin kanssa. Puheluista on käynyt hyvin selväksi, että mitään ei jäänyt sanomatta ja vaikka suru on suunnattoman suuri, niin päällimmäinen tunne, jonka isoisä jätti jälkeensä, on kiitollisuus. Uskomattoman hieno mies.
Isoisä oli hyväsydäminen huumoriveikko henkeen ja vereen!
Pyrin jatkamaan hänen viitoittamallaan tiellä niin hyvin, kun voin. Yhtä suuria kalasaaliita tuskin tulen saamaan, mutta yritän elää muuten kelvollisesti. <3