Tamokdalen. Yritin kävellä vetten päällä. En onnistunut, mutta maisemat olivat kuvan arvoiset.
Palasin eilen kotiin Norjasta ja täytyy sanoa, että huhhuh!! Olen käynyt samaisessa Tamokin laaksossa nyt kolmena vuonna putkeen. Kaksi viime kertaa olivat noin viikon mittaisia kuvausreissuja, mutta nyt olin lomalla! Tai no… aktiivi-lomalla…🤩
Nämä kaksi, Jarkko ja Christel, pyörittivät Huset nimistä majapaikkaa, jossa sain majoittua. Olen heille niin paljosta kiitollinen – laskuseura, apu mäessä ja majoituksessa, sekä kyydit, ovat vain jäävuoren huippu <3
Tämä oli toisen laskupäiväni tiistain rytmiryhmä – aivan huikeaa porukkaa!
Sain kiivetä vuorille sukset jalassa (skinnaamalla) ja tulla alas salaisella tavalla. Itse kiipeäminen oli useimmiten melko turvallista, mutta pirun raskasta, koska tekniikkani on melko hukassa. Suksia tulisi vain liu’uttaa sulavasti pitkin lumea, mutta sukseni pomppivat ylös vähän väliä syöden ylimääräistä energiaa. Ehkä laitan sen vain sen piikkiin, että vuorelle skinnaaminen ilman lisähaasteita ei ollut tarpeeksi rankkaa! Lisähaastetta toivat myös rakot, jotka kehittyivät käntapäideni sivuun…
Näin ne rakot syntyivät. En suostu katumaan hetkeäkään! Tai no… olisi ollut ehkä fiksua hankkia ja liimata laastari etukäteen.
12 päivästä sain olla suiksilla kuusi, ja niistä pari oli laulun arvoisia. Nyt kerron korkeimmasta huipusta, joka oli Middagstinden, 1100m. Yritän kanavoida edes pienen osan tästä valtaisasta kiitollisuudesta, joka vatsaani paisuttaa, ulos näiden näppäinten läpi.
Suomen parhaat oppaat pitivät minut turvassa narun päässä. Vältyimme vaaratilanteilta, mutta se, miten ryhmä oli valmis auttamaan minua, tuo minulle miltei kyyneleet silmiin.
Samalla, kun oppaat turvasivat selustani, niin toiset ryhmän sankarit kaivoivat latua. Olen superhypermega+kaikki superlatiivit -onnellinen ja kiitollinen.
Suomessa on joitain lasketteluun keskittyneitä vuoristo-oppaita. Parhaat, joista olen itse kuullut, ovat Pette Halme, Sami Modenius ja Jarkko Henttonen. Edellisviikon torstaina koko kolmen kopla oli auttamassa minua Middagstindenin valloituksessa! Tämän lisäksi retkikunta koostui kahdeksasta laskijasta, jotka avasivat latua ylös, jopa lapioiden tasaista polkua minulle, jota pitkin riskit saataisiin minimmaalisiksi.
Me ollaan sankareita kaikki, mutta nämä kolme – Jarkko, Sami ja Pette — ovat seuraavan tason sankareita!
Pääsin huipulle, eikä tällä kiitollisuudella ole rajoja.❤️
Loppumatkalla laskupäiviä oli rajoitetusti, sillä puskin tuolle huipulle raa’asti kivun läpi niin, että kantapäihini ilmestyivät nämä:
Oikea kantapää…
Ja vasen kantapää. Ihanaa – ei sattunut ollenkaan!
Rakkolaastarit sallivat vielä pari laskupäivää ja ihan ok kelejäkin riitti, mutta en halua kirjoittaa enää mistään tuon pääpäivän jälkeen. En edes tämän päivän työkeikasta, joka sinänsä oli toisenlainen extreme suoritus! Palataan niihin joskus myöhemmin… 😉
Räkä poskella ja hymy vinossa ovat juuri sopivat tiistai-illan tuntomerkit!
Haikkasimme Husetin takaiselle törmälle vielä keskiviikkona ennen lentoani kotiin. Kiitos koko ryhmälle ja hyviä laskuja!