Olen yrittänyt rauhoittua tietoisesti viime aikoina. Olen tehnyt hengitysharjoituksia jo vuosia, mutta aivan hiljattain olen myös meditoinut. Tavoitteeni on tietoisesti päästää kaikesta irti ja tuntea sitä kautta vapaus. Olen tehnyt muutamia ohjattuja meditaatioita Youtubesta.
Tänä aamuna tein Joe Dispenzan ohjaaman meditaation, joka kesti noin tunnin. En ollut aiemmin tehnyt yhtä pitkää, mutta yrittänyttä ei laiteta? Paitsi, että nyt laitettiin 😀
Tyttöystäväni koulu alkoi tänään kello yhdeksän, ja hän tuli toivottamaan minulle hyvää loppu päivää ennen lähtöään. Hän suuteli minua otsalle, meni takaisin sisään ja ajatuksissaan hän lukitsi oven. Lukittuaan minut ulos, hän otti minusta vielä pari kuvaa puhelimeeni ja ajatteli minun ilahtuvan huomatessani nämä… Sitten hän lähti kouluun, minun istuskellessani rauhassa parvekkeella. Hän oli lukinnut minut ulos!
Jäin lukkojen taa tällaiseen, täysin tiedottomaan tilaan! Ainakaan en huomannut, kun lukko naksahti… 🙂
Varmaan noin 40 minuutin kuluttua nousin ylös ja aioin mennä suihkuun. Mutten päässyt parvekkeelta sisään! Minulla meinasi mennä sormi suuhun. Mietin millaiseen tilanteeseen olin joutunut: puhelimeni on sisällä, ulkona on alle 10C°lämmintä ja tyttöystäväni palaa koulusta aikaisintaan kahden jälkeen. Siihen on vielä varmaan yli kuusi tuntia aikaa! Tein miehekkään ratkaisun ja huusin apua ensimmäiseltä ohikulkijalta.
Nainen ei kuullut minua, sillä hän kuunteli musiikkia kuulokkeista, mutta hän näki minun heiluttavan parvekkeelta. Hän pysähtyi ja kysyi, kuinka voi auttaa? Kerroin tilanteen ja hän lupautui soittamaan taloyhtiölle, jonka numero näkyi eteisen taululta ja pyytämään apua. Hän soitti monesti, mutta kukaan ei vastannut. Mikä nyt neuvoksi?
En muistanut muiden, kuin äitini numeron ja kuin ihmeen kaupalla, äiti pystyi vastaamaan. Äiti oli lähettänyt viestin tyttöystävälleni, joka hämmästyi ajattelemattomuuttaan. Koko luokka oli revennyt nauramaan, kun hän kertoi opettajalle, miksi hänen täytyisi lähteä kiireesti käymään kotona. ”Lukitsin poikaystäväni kotiin parvekkeelle. Nyt mun täytyis mennä päästämään se sisään!”
Myös opettaja oli hymyillyt ääneen ja pelastajani saapui päästämään minut sisään ensi tilassa.
Minulla ei ollut mitään hätää ja tiesin, että apu on tulossa, joten otin hyvin rennosti ja päätin tehdä vielä vähän hengitysharjoituksia samaan syssyyn. Vietin parvekkeella noin puolitoista tuntia elämästäni ja kun tyttöystäväni tuli päästämään minut sisään, oli hän hätääntyneen oloinen ja pelkäsi minun olevan vihainen. Vihainen!
Vielä mitä, sain viettää rauhassa aikaa raikkaassa ulkoilmassa, vastaanottaa pyyteetöntä apua tuntemattomalta ohikulkijalta ja viettää aikaa omien ajatusteni kanssa.
Tyttöystävä selviytyi järkytyksestä, sain itse hyvät naurut ja päivän aikataulut eivät edes kärsineet! Kerkesin ruhtinaallisesti päästämään valokuvaajan-, joka itseasiassa napsii tämän tekstin kuvia kirjoitushetkellä kodistamme Lumo-kotien Kodikas lehteen, sisään.
Loppu hyvin, kaikki hyvin ja vaikka minusta ei koskaan tulisi kahlekuningasta, niin luotan ikuisesti yhteiseen hyvään!
Ehdin päästämään kuvaajan sisään ja hänen ottamistaan, oikeista kuvista, tuli paitsi positiivisia, myös paljon parempia, kuin tämä!