Tästä se alkoi…
Lähdin mopolla moottoritielle seitsemän vuotta sitten. Puhun nyt siitä, kun ilmoitin Sarasvuo- talkshow:ssa juoksevani maratonin ennen 30v. syntymäpäivääni.
Tähän se johti.
Täytin viime viikolla tosiaan tuon 30 ja viime viikonloppuna meidän piti järjestää jo seitsemäs FightBack Run. Emme kuitenkaan järjestäneet varsinaista tapahtumaa siitä syystä, etten todellakaan tahdo joutua vastuuseen yhdestäkään tartunnasta. En voisi hymyillä rehdisti, kun tietäisin, että tapahtuman järjestäminen ei olisi vastuullisin teko.
Joku on kuitenkin saattanut kuulla vaimeaa törinää Facebookin muotoisesta torvesta, josta voi tulkita etten minä jättänyt juoksua tänäkään vuonna väliin! Suljimme varsinaisen ilmoittautumisen juoksuun jo viikkoja sitten, mutta pieni osa ennakko-ilmoittautuneista tuli jolkottelemaan kanssani. Turvaväleistä pidettiin huolta, kaikki meni hyvin ja myös Mike Monroe oli messissä, tietenkin!
Mike itseasiassa esitti pienelle porukallemme uuden kappaleensa, nimeltään – FightBack Blues.
Michael Monroe esiintyi ennen lenkkiä – C’mon spread the news, we can fight back the blues!
Vaikka olen melko kaikkiruokainen musiikin suhteen, en ole paljoakaan kuunnellut juuri blues-, jazz- tai varsinkaan death metal -musiikkia. Mutta yhtäkaikki, FightBack Blues, sulatti sydämeni! Biisi oli aivan törkeän hyvä! Se on jäänyt soimaan päässäni päiväkausiksi.
Myös hölkkäni meni hyvin – ensimmäistä kertaa FightBack Runin historiassa, se tuntui jopa fyysisesti hyvälle! Tähän asti olen juossut pääasiassa sisun voimalla. Jalkani ovat toimineet, joten olen pakostikin kyennyt juoksemaan, mutta ei se hyvältä ole tuntunut. Pitkä tauko juoksemisesta, ja muihin asioihin keskittyminen, on selvästi tehnyt hyvää myös juoksulle. Väkisin ei saa, kuin rakkulat kantapäihinsä!
Tänä vuonna ei juostu rakkuloita kantapäihin!
Ylitin tiukan maratonista suoriutumisen takarajan, jonka joskus asetin itselleni, mutten suostu huolimaan siitä! Asiat vain menivät näin – sain itse tehdä täysin tietoisen päätöksen tästä. Valitsin tulla mieluummin hyvään kuntoon yleisesti, kuin maraton kuntoon, väkisin. Minulta on kuitenkin toistuvasti kysytty, että vieläkö aion juosta maratonin? Onko se edelleen tavoitteeni?
Olen vastannut joka kysymykseen pilke silmäkulmassa, että todellakin on! Pilke ei ole johtunut siitä, etten olisi enää tosissani. Olen vain taas super innoissani siitä, että saan joskus lähteä tuolle lenkille!
Sitten tulee jatko-kysymys: milloin?
Tähän en osaa vastata yhtä iloisesti, sillä minulla ei ole hajuakaan! En usko, että pystyn siihen vielä ensi vuonna. Kykenisin kenties treenaamaan itseni hyvään juoksu-kuntoon kahden tai kolmen vuoden kuluttua, mutta vuosi 2024 on siinä mielessä maaginen, että silloin tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta ensimmäisestä FightBack Runista – siitä, kun juoksin 2,7 km ja päädyin oksentamaan ambulanssiin. En aio juosta itseäni enää siihen kuntoon. Aion juosta järkevästi, en väkisin.
Olen valmis työntämään itseni vielä niin syvälle epämukavuus-alueelle, että sieltä ei ilman oksennusta selviä, mutta en aio juosta itseäni enää henkihieveriin. Tiedän, että maraton, on niin pitkä matka – 42,195 km, etten pysty siihen vielä.
Juoksen sen sitten, kun olen valmis!
Aion pitää nyt hauskaa. I am ready to Rock n’ roll!