Marcus Sandell on suomalainen alppihiihtäjä, joka nousi kilpailemaan maailman terävimmässä kärjessä. Olen katsonut Marcusta aina ylöspäin, huolimatta siitä, että hän lopetti pituuskasvun huomattavasti ennen minua.
Marcus on lyhyempi, mutta paljon nopeampi, kuin minä!
Olin otettu saadessani Marcukselta kehuvaan sävyyn kirjoitetun viestin, jossa hän hehkutti rohkeuttani ja pyysi minut mukaan hienoon ryhmään. Ryhmän nimi on Fearless Finns – Pelottomat Suomalaiset. Tämä soinnahti korvaani kivalta. Otin kunnian avosylin vastaan! Nyt olen osa porukkaa.
Otimme seuraavalla viikolla vähän kuvia minusta Fearless Finns vaatteet päälläni, ja teimme lyhyen haastattelun. Olen virallisesti peloton! Toimin tyylilleni uskollisesti, enkä edes ajatellut asiaa kahdesti. En ennen eilistä.
En ollut tehnyt ajatustyötäni, olin vain innoissani!
Olin valmis puhumaan asiasta kuitenkin antaumuksella!
Pysähdyin miettimään omaa pelottomuuttani – tai paremminkin sen puutetta! Jos minulta kysytään, ja olen oikeasti selkä seinää vasten, niin rehellisesti sanoen olen täysi pelkuri. Uskallan kuitenkin myöntää sen, joten tavallaan olen ehkä aika rohkea. Minulle on toisarvoista, mitä mieltä toiset ovat asioista, joihin minä oikeasti uskon. Pyörittelen kaikkia asioita yleensä, aikataulun salliessa, hyvin monelta kantilta ennen kuin hyppään tyhjän päälle. Pyrin siis välttämään tyhjän päälle hyppimistä – olen selvästi tulossa vanhaksi…
Sen sijaan pyrin varautumaan kaikkeen mahdolliseen, ja pyrkiessäni varautumaan kaikkeen, varaudun aina myös pahimpaan mahdolliseen. Se on mielestäni hyvin järkevää, kun taas ajattelemattomuus, on hulluutta.
Pelko on luonnollinen suoja reaktio, jota ilman koko lajimme olisi kuollut sukupuuttoon jo ennen, kuin opimme kättelemään toisiamme.
Pelko ei kuitenkaan määrää meitä. Ihminen pystyy hallitsemaan sitä tahtonsa voimalla. Periksiantamaton tahto taas kumpuaa nähdäkseni hyvin laajasta ajattelu työstä, kokemuksista ja ihan vain halusta toteuttaa unelmiaan. Nämä asiat toimivat nähdäkseni tahdon vankkana pohjana. Minun maailmassani tahto voittaa pelot sata – nolla. Pelkojensa voittaminen on siistiä, toisin kuin puhdas pelottomuus.
Kerroin päässeeni porukkaan jo viime viikolla, muta nyt olen tuplasti yhtä fiiliksissä siitä! Nyt tunnen itseni voittajaksi. Olen voittanut omat pelkoni.
En edes pelkää pullistella, vaikka olen tiennyt jo vuosia Matin omaavan isomman hauiksen, kuin allekirjoittanut! Jaa kuka on Matti? Tietäjät tietää…
Keksin kuitenkin yhden henkisen osa-alueen, jossa pelottomuus on kultaakin kalliimpaa. Kaikilla meillä on kyky tarkastella omaa käytöstämme jos vain uskallamme, ja vaatii todella paljon rohkeutta uskaltaa myöntää pelottomasti omat virheensä. Tähän tarvitaan nimenomaan pelottomuutta ja minut on pakotettu hyväksymään omat virheeni. Jotta voimme oikeasti muuttaa jotain itsessämme, meidän täytyy ensin rehellisesti hyväksyä kaikki, mitä meidän täytyy muuttaa.
Se on toisinaan hyvin pelottavaa, enkä tiedä mitä mieltä te olette tästä, mutta nämä ovat tämän maanantain mietteeni. Jos teillä heräsi ajatuksia tekstistä, joita haluatte jakaa, jakakaa ne Facebookissa tai Twitterissä hastagillä #Pekanmaanantaimietteet!