Mielestäni hyvin tärkeä sääntö, jota todella harva lopulta toteuttaa, on tunne itsesi. Sain keräillä leukaperiäni Turun jokirannasta tänään.
Matkustin eilen takaisin kotikonnuilleni tekemään Helsingin Sanomien haastattelua. Kyllä, luitte oikein! Helsingin Sanomien haastattelua Suomen Turkuun! Ennen, kuin innostun leijumaan kotikonnuillani enempää, aion sanoa pari asiaa tuosta haastattelusta.
Täytän ensi viikolla 30-vuotta ja teimme Helsingin Sanomiin synttäri jutun. Tämä on aivan käsittämätöntä! Juttua minun synttäreistäni – Suomen suurimpaan päivälehteen! Saimme tehtyä hyvän pintaraapaisun viimeisen 30-vuoden taipaleestani ja raotimme vähän ovea myös seuraavaan kymmeneen vuoteen. Tämä matka on ollut niin sairas, että heikompaa voi hirvittää. Ainakin itseäni hirvittää.
Menin haastattelun jälkeen ottamaan valokuvia jokirantaan, ja kävimme kuvaajan kanssa vielä kahvilla ainoassa, ja oikeassa Café Artissa. Kahvila ei ollut auki vielä yhdeksältä, milloin olimme sopineet haastattelun sinne, mutta tahdoin joka tapauksessa juoda kupin lempi sumppiani! Parempi myöhään, kuin ei ollenkaan… 😉 Eräs vanhahko nainen pysähtyi puhumaan minulle, kun otimme kuvia kahvin äärellä. Puhe sai minut tunteelliseksi.
Hän kertoi 18-vuotta sitten menehtyneestä tyttärestään ja siitä, miten on jo vuosia seurannut minun matkaani julkisuudesta, sillä se muistutti häntä tyttärestään. Istuimme kuvaajan kanssa kuppiemme ääressä kyynel silmäkulmassa, ja kun nainen oli jatkanut matkaansa, kuvaaja kysyi minulta; tuleeko näitä sulle usein?
”Joo… tuleehan näitä melko säännöllisesti.”
K ”Toi on tosi hienoa.”
P ”Niin on…”
Olin juuri miettinyt matkaani siihen pisteeseen ja hienoin saavutukseni tuli luonnostaan esiin. Olen pystynyt vaikuttamaan positiivisesti monen suomalaisen elämään. En pysty itse pukemaan sanoiksi sitä, miten hienolta tuntuu jos olen tehnyt jotain niin arvokasta.
Luulen olevani ehkä kiitollisin suomalainen. Kiitos.
Ps. Päivitin Instagramiin pikku videon erikoispäivän tunnelmista!