Olisin fyysisestikin hyvin kirjava kaveri, jos harrastaisin tatuointeja.
En halua maalata ihooni mitään, sillä kyllästyisin tatuointiin ajan myötä kuitenkin! Kävelen mielummin silmät auki ulkona, jossa lumoavat maisemat vaihtuvat jatkuvasti.
Yhdessä tatuoineista, joita en ole ottanut, lukisi varmasti; ”MIELUMMIN ÖVERIT KUIN VAJARIT”. Olen elänyt vuosia noudattaen tuota ajatusmallia, jota olen toisinaan pitänyt melkein sääntönä – mielummin liikaa kuin liian vähän. Se on myös toiminut minulle kauan. Tämä on ajoittain kultainen motto! Varsinkin kilpailuissa, joissa suorituksesta täytyy puristaa ulos se 100%.
Elämähän on kilpailua – vai onko?
Olen alkanut harrastamaan ajattelua, josta seurasi se, ettei motto tuntunut enää kultaiselta! Elämän matka on paljon pidempi, kuin mikään juoksu. Elämässä on kilpailuja, mutta ne jotka näissä kisoissa oikeasti pärjäävät parhaiten, osaavat keskittyä pitkään harjoituskauteen ja harjoitella maltilla. Sanonta ”maltti on valttia” ei olekaan ihan tuulesta temmattu. Kun järjestetään oikeat kisat ja aika on kypsä, niin he ovat valmiita.
Mietin omaa kilpailu menestystäni ja jos asiaa ajattelee tältä kantilta, en olekaan vain epäonnistuja. Olin itseasiassa aika hyvä – kunnes tuulenpuuska lennätti minua vähän liikaa. En onnistunut vielä monissa kilpailuissa, paitsi muutamissa, mutta keskityin tietoisesti valamaan pohjaa tulevaisuudelle. Sitten kävi mitä kävi…
Irti päästäminen on vaikeinta. Olen piiskannut itseäni eteenpäin juuri sillä mentaliteetilla, että elämä on kuin Maailman Cup ja kuntoutuksessa on kyse ikäänkuin jostain välierä otteluista. Tämä ehkä naurettavan kuuloinen ajatus, jonka muuten keksin vasta äsken, on antanut minulle paljon. En kuitenkaan ole koskaan ajatellut keskittyä vain tähän itseni piiskaamiseen koko loppu elämää. Kun olen kunnossa, minulla on elämälle muutakin annettavaa.
Mitä se kunnossa oleminen tarkoittaa?
Ensimmäiseksi tulee mieleen vain 100% – sehän nyt on selvää! Kun sekä kehoni, mieleni, että sieluni on täydessä tikissä, niin sitten se on siinä! Tuo ajatus auttoi minua kuntoutumaan tosi pitkälle, mutta luulen, että on aika päästää siitä irti.
On toki olemassa muitakin vaihtoehtoja, mutta ne ovat mielestäni huonoja, ja tosi huonoja. Voin jatkaa yrittämistä ja pyrkiä hiomaan itsestäni timantin.
Tulen epäonnistumaan siinä melko varmasti ja koska vihaan epäonnistumista, minulle jäisi vain luu käteen ja paha mieli. Jos hypoteettisesti, mutta silti vastoin kaikkia todennäköisyyksiä onnistuisin, ja oikeasti hioisin itsestäni täydellisen, niin olisiko se oikeasti hyvää elämää? Olisin täydellinen yksin, sillä kaikki ovat epätäydellisiä.
Mitä kauemmin mietin tuota pähkähullua ideaa, niin sitä älyttömämmältä se kuulostaa. Minäkin vanhenen, joka tapauksessa. Vai pysäyttäisinkö ikääntymiseni, kuten biohakkeri nimeltään Dave Asprey pyrkii tekemään?
Joudun rehellisyyden nimessä myöntämään, että oman kehon hakkerointi ravinnon, liikunnan ja unen keinoin, on minulle jokapäiväistä. Joudun myöntämään myös, että pitkän eliniän saavuttaminen, on eräs tavotteistani, mutta sehän on luonnollista! Se on luonnollista siihen asti, kun menee överiksi… Elän sata kertaa mieluummin hyvän sopivan mittaisen elämän, kuin hankalan, liian pitkän elämän.
Varsinkin ravitsemuksen hakkerointi on antanut minulle paljon, mutta nyt olen saavuttanut sen tason, että voin mielestäni laajentaa perspektiiviä.
Tämä on lähes päivittäisen lounasannokseni alku salaatti Tukkutorin Kalassa. Sieltä saan hyvin maukasta, monipuolista ja varmasti myös terveellistä ruokaa!
Aion tottakai yhä tehdä parhaani, mutta tyytyä melkein täydellisiin lopputuloksiin – enhän enää kilpaile missään. Täydellisyyteen pyrkiminen tuo niin paljon painetta kattilaan, että alta aika yksikön tapahtuu ylitsekiehumis-reaktio. Olen monesti kiehunut vähän yli, enkä tosiaankaan tahdo tehdä niin taas.
Kiehun mieluummin vähän liian vähän, ja katson mihin se riittää. Maltti on valttia.