Olen kiinnittänyt huomioni viime aikoina omaa sosiaalisen median kulutukseeni, toisten käytökseen somessa ja ihmisten vuorovaikutukseen siellä. Olen mielestäni vähän outo lintu.
Otetaan käsittelyyn Instagram, jossa feedini on täynnä lunta ja urheilua, mutta siellä on rehellisesti sanoen myös kauniita naisia. Algoritmi täyttää syötteen sillä, mitä tykkään katsella. Laskettelu ja vuoret ovat yhtä siistejä kuin aina, mutta kauneus on enenevissä määrin muuttunut. Suuri osa siitä on kovin siloteltua. Myös ammattiurheilijoiden, pääasiassa laskettelijoiden, elämä näyttää kovin ”silotellulta” – tai ehkä kaikki on muuttunut 15 vuodessa.
Osittain tämän vuoksi, ehkä vain oman kukkoiluni takia, ja varmasti laiskuuteni takia, en jaksa esittää somessa mitään. Jonkun roolin vetäminen jatkuvasti olisi todella raskasta! On paljon helpompi vain yrittää toimia fiksusti, olla rehellinen ja puhua suoraan. Silloin ei tarvitse salailla. Ei ainakaan tällaisen oudon linnun mielestä… todella onnekkaan oudon linnun mielestä!
Ymmärrän, että joillekin on pakko vetää roolia ja keksin tähän monia syitä. Pidän itseäni onnekkaana, sillä niin jakamani kuvat, kuin tekstitkin saavat lähinnä pelkästään positiivista palautetta.❤️ Olen tietysti saanut toisinaan myös rapaa, mutta niin kauan, kuin rapa osuu kaikille avoimeen kommenttikenttään, joku mahtavista faneistani on aina astunut puolustamaan. 🙏
Vierailimme monesti isoisän haudalla. Epäröin kovasti voinko lisätä näin henkilökohtaisen kuvan someen, mutta kuvan saama ymmärrys yllätti minut!
Asia, mihin some ei auta, on yksinäisyys. Olen tottakai tietoinen siitä, miten hirveän yleinen ongelma yksinäisyys on ja tiedän sen myös olevan toisinaan ihan henkilökohtainen ongelma. Vaikka minulla on monia ystäviä, suurin osa heistä asuu eri kaupungeissa ja tapaamme livenä vain harvoin. Onneksi puhelin toimii! Uskonkin jokaisen pystyvän vaikuttamaan yksinäisyyteensä paljon. Lähes jokaisella on joku tuttu, jolle soittaa ja puhua. Ainakin itselleni puhuminen tuntuu PALJON henkilökohtaisemmalta ja palkitsevammalta, kuin viestit. Henkilökohtaisesti minua raastaa isoäidin yksinäisyys. Hän elää 300km päässä Turusta ja asuu nykyään yksin.
Otin tänään aiemmin yksinäisyyttä niskasta kiinni heti, kun aloin potemaan yksinäisyyden ensioireita ja lähdin kävelemään pisin Aurajoen rantaa, hymyilin vastaantulijoille, moikkailin tuntemattomille ja menin lähes täyteen kahvilaan. Tiedän asettaneeni itseni asemaan, jossa tuntemattomat juttelevat minulle helpommin ja joskus, kuten tänään, se on todella jees! Törmäsin vanhaan ystävään, joka myi rannassa kahvia mopostaan ja sain häneltä kuuntelevien korvien lisäksi voimahalin!❤️ 
Voi kun pystyisin antamaan isoäidillekin päivittäisen voimahalin.
Pysähdyin kävelyllä ottamaan kuvan Turun Ukrainan muisto-pisteelle. Se antoi minulle vähän perspektiiviä!
Tahdon sanoa jokaiselle yksinäiselle, että ymmärrän teitä ja että, yrittäkää ottaa ensimmäinen askel. Se tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta, mutta me ihmiset olemme ystävällisiä otuksia. Halataan, kun tavataan!😊
Vietin pari viikkoa isoäidin luona ja pääsin hiihtämään monesti!