Skip to main content
Blogi

Realismi vasten kasvoja

By 26.7.20201 syyskuun, 2020No Comments

Minä päätin alkaa kirjoittaa blogia tosissani heti, kun olen saanut seuraavan kirjan valmiiksi. Sain kuitenkin aloittaa bloggaamisen uudestaan jo ennen, kuin kirja on edes mennyt uuniin, eli painoon, koska minulla oli asiaa, jonka tahdoin kertoa heti.

Tein kompromissi-suunnitelman, jossa julkaisen yhden tekstin viikossa, jättäen kuusi päivää muihin töihin. Ei tarvinnut odottaa kauaakaan, kunnes missasin ensimmäisen itse asettamani deadlinen. Sen seurauksena julkaisen tämänkin tekstin ihan milloin sattuu. Onneksi kirjoitan vielä vain omille sivuilleni. Tulevaisuudessa tahtoisin kirjoittaa ammatikseni niin, että joku iso media levittäisi kirjoituksiani myös. Silloin lupaan pysyä myös aikataulussa.

Nyt pääsemme otsikon sanaan realismi. Jopa minä voin ymmärtää, etten kykene vielä tuottamaan luotettavassa aikataulussa kyllin hyvää tekstiä. Tahdon puhua seuraavaksi siitä, mitä aion tehdä, mutta sen sanominen vähän hävettää minua.

Olen jakanut sekä suunnitelmiani, että niitä unelmia, varsin avokätisesti aiemmin, ja koska en ole vielä saavuttanut niitä vielä täysin, huutaa realistinen pikku-Pekka ”älä taas! Kukaan ei enää usko sinua.” takaraivossani. Aion muuttaa ammattini tarinankertojana niin, etten enää kerro vain omaa tarinaani, vaan nostan ylös mielestäni oikeasti tärkeitä juttuja. Ehdottomasti parasta tarinan kertomisessa, on vuorovaikutus vastaanottajien kanssa. Siispä kysyn teiltä, mikä päivä olisi mielestänne paras viikoittaiselle blogilleni?

Olen ylpeä suomalaisista juuristani ja tahdon nostaa koko kansan itsetuntoa, kertomalla myös muiden tarinoita sekä näkemyksiä, ja jotta onnistun siinä, ei saa ajatella liian realistisesti.

Joskus realismi kuitenkin iskee vasten kasvojani. Kaikki nämä hommat ja kirja pitää saada painoon tiettynä päivänä. Silmukan käydessä liian kireäksi toimin aina samoin, mietin miksi teen, mitä teen, ja yleensä saan lyötyä realismilta ilmat pihalle vasemmalla alakoukulla. Ryhdyn painamaan tiukasti duunia, jonka jälkeen työt helpottavat edes hetkeksi. Sitäpaitsi apua saa lähes aina, kunhan vain kehtaa pyytää.

Kehtaan myös myöntää litkiväni tuon tuosta kahvia jokirannassa, vaikka minulla on muka kiire.

Kehtaan pyytää apua, koska jos en kehtaisi, niin syypää olisi egoni ja ego, on viimeinen asia, jonka käskyjä tahdon totella.

Silti nöyrryn usein olemaan realisti, ja katsomaan kalenteria ja huomaamaan; Pekka – sinulla on töitä! Lopulta työt kuitenkin tekevät minut entistä onnellisemmaksi, sillä ne mahdollistavat hauskan vapaa-ajan! Ja loputon vapaa-aika, ei ehkä ole niin siistiä, kuin miltä idea äkkiseltään kuulostaa.

En yleensä seiso näin ryhdikkäästi työpöytäni edessä, mutta kuvaaja vaati minua ryhdistäytymään!