Eräs minun ikäinen tuttavani hirtti itsensä ollessamme kuudennella luokalla. Kyse ei ollut lähimmästä ystävästäni, mutta tapaus jätti jälkensä minuun. En voinut ymmärtää, miksi? Olisinko minä voinut tehdä jotain estääkseni tragedian? Tapaus koskettaa minua vieläkin.
Aivovammaa on pidetty siitä tylsänä loukkaantumisen muotona, että se on ja pysyy. Olen elänyt vuosia siinä uskossa, että ne alueet, jotka ovat kuolleet minunkin aivoistani, ovat pois – ollutta ja mennyttä. Aivot kuitenkin ovat siitä erikoislaatuinen ja huikea kapistus, että jo aiemmin tiedettiin niiden voivan itse muovata, tai opettaa itseään niin, että joku toinen aivojen osa-alue ottaa hoitaakseen sen vammautuneen osan tehtävät. Siksi olen elänyt täynnä uskoa tulevaan läpi kuntoutuksen. Nykyään on selvillä myös, että uusia aivosoluja kehittyy läpi elämän.
Tämä on super-siistiä, mutta miten tämä liittyy itsemurhaan?
Siten, että pelkään aivojen uudestaan muovautumista väärin. Olen pystynyt uudestaan ohjelmoimaan aivojani melko ainutlaatuisella tavalla, ja siksi tiedän, että ne pystyvät lähes mihin vain. Mutta mitä jos aivoni kehittyvät itsetuhoisiksi? Mtä jos takavuosien tragedia osuukin omalle kohdalleni? Entä jos en mahda sille itse mitään? Tein jo sen virheen, tietysti, että hain googlesta kuvia aivojen traumaperäisistä rakennemuutoksista, ja tällainen löytyi heti:
Olen elänyt siinä uskossa, että niin kauan, kuin tiedän tasan tarkkaan, miksi minun on selvittävä hengissä – elämälläni on jokin tarkoitus – en voisi ajautua itsetuhoisiin ajatuksiin. Minulla on vielä paljon tekemättömiä töitä, ja uskon todellakin pystyväni vielä ihmeisiin! Mutta koska aivot ohjaavat koko kehoani, olen kusessa jos ne lopettavat yhteistyön kanssani.
Aivot ovat osa kehoa, ja perus ruumiintoiminnot, kuten vaikkapa hikoileminen kuumissa olosuhteissa, eivät kysy mielipidettäni. Tiedän, että kehoa voi oppia kontrolloimaan, mutta olen silti huolissani.
Tiedän, että valtaosalla itsemurhista ei ehkä ole mitään tekemistä aivovammojen tai urheilun kanssa. Uskon, että itsemurhilla on tekemistä merkityksellisyyden tunteen kanssa, ja usein aivovammat aiheuttavat itsetuhoisia ajatuksia juuri siksi, että kun ympäristöään ei enää voi kontrolloida, kuten aiemmin, itsensä tuntee usein merkityksettömäksi. Millään ei ole enää mitään väliä.
Miksi olisi, jos et voi itse enää vaikuttaa mihinkään? Voiko ajatuksiinsa jotenkin vaikuttaa niin, että ohittaa aivojen määräys vallan?
Tähän väliin voin ilokseni kertoa, että teen todellakin kaikkeni, jotta aivoni pysyvät positiivisina. On monia ulkoisia asioita, joihin en voi itse paljoa vaikuttaa, mutta teen kaikkeni, vaikuttaakseni niihin, mihin voin! Tulemme taas urheiluun, ulkoiluun ja ystäviin, mutta niiden lisäksi olen kokeillut jos jonkinlaisia ”poppaskonsteja”, ainakin länsimaalaisen konservatiivin silmissä.
On hengitysharjoituksia, on kylmää ja on kuumaa.
On vaikka mitä, mutta asia, joka oikeasti tyynnyttää mieleni, on usko asioihin, jotka itse pystyn ymmärtämään. Aivojen läpileikkaus-kuvat ja huipputekniset hypoteesit, ovat pelottavia, mutta lopulta uskon yksinkertaistettuun faktaan. Uskon asioihin, jotka ovat jo auttaneet minua. Uskon tarinoiden, inspiraation ja esimerkin voimaan.
Kun huippu-urheilija vammautuu niin vaikeasti, että hänen on lopetettava koko uransa, on tiputus valtava. Tiedän tämän itse, sillä elämäni oli kerran samalla erään unelman toteuttamista ja vielä suuremman unelman jahtaamista, kunnes lähes kaikki oli ohi. Tiputus pohjalle oli kova. En edes kestä kuvitella, kuinka kauan olisin virunut pohjalla, jos en olisi jo pian sekä löytänyt uutta unelmaa, että luopunut kaikesta vanhasta.
Vanhat asiat, muistot, kokemukset ja jopa saavutukset, voivat olla todella raskas paino, jotka vetävät sinua vain alaspäin. Tai sitten ne voivat olla voimavara. Valitsen katsoa mukiani silta kantilta, että se on ennemmin puoliksi täysi, kuin puoliksi tyhjä. Minun täytyy tehdä tämä valinta säännöllisesti uudestaan – minä saan tehdä sen. Kaikki mennyt on vain valmistanut minua tähän hetkeen. Koko historia on valmistanut meitä tähän hetkeen.
Ymmärrän, että minun sanojani on vaikea ottaa vakavasti siksi, että olen aina pyrkinyt tuomaan vain positiivisen puoleni esiin, mutta voin kertoa, että myös minuun sattuu. Minullekin tulee vaikeita hetkiä, mutta pyrin jättämään ne kotiin. Jos joku negatiivinen onnistuu vaikuttamaan minuun, pyrin minimoimaan vaikutukset. En tahdo antaa sille valtaa sotkea elämääni. Ehkä voitte nyt ymmärtää sen, miksi olen niin kiitollinen lähipiirilleni – he joutuvat kestämään myös vaikeat hetkeni.
Tiedän, että meidän voi olla vaikea tulla aivojemme kanssa toimeen, varsinkin, jos aivot ovat kärsineet trauman. Asia, jota ainakin minun on vaikeaa ymmärtää, on se, että minä en ole aivoni. Aivot ovat maailman monimutkaisin ja kehittynein työkalu, jota me saamme käyttää! Aivot ovat tärkeä osa meitä, mutta ne eivät ole johtajia.
